Pitkä aika edellisestä.

Reilu vuosi on edellisestä kirjoituksesta tänne...

Enpä osannut vielä vuosi sitten ajatella, että olen kotiäitinä ja vieressä tuhisee maailman ihanin pikkumies. Luultavammin ajattelin olevani jonkun koulujutun parissa, hiki hatussa ahertaen, kenties jo tulevaa harjoittelua miettien. Mutta päättipä elämää muuttaa suuntaa sit ihan kertaheitolla.
Muistan, että rupesin epäilemään, olisinko raskaana, kun oli etova oli pidemmän aikaa. Menin vuosi sitten pääsiäisenä ystävän luona käymään, valitin huonoa oloa ja sitten siinä vitsailtiinkin, että "Hah, kuitessii paksuna oot!". No, pian teinkin testin ja yhdessä miehen kanssa odotettiin, että mitähän sinne tikkuun tulee. Plussaahan se näytti. Varmuudeksi tehtiin muutaman päivän päästä uusi testi ja vahva plussa oli taas. Olihan se järkytys ja hetki meni itselläkin, ennen kuin pää selvisi ja oikeasti tajusi kuinka isosta asiasta oikeasti on kyse.

Miun vanhemmille uutinen oli tottakai järkytys, kai minnuu sitten pidettiin siihen asti yhä sinä pikkutyttönä. Anopille uutinen ei ollut kovin suuri yllätys, olihan hällä siinä vaiheessa jo 7 lastenlasta. Ja nyt 8, ja kaikki poikia.

Mutta tää tauko koulunkäynnistä olikin kyllä kaivattu. Opiskelumotivaatio oli jossain toooooodella kaukana, kun takana peruskoulu ja lukio, olisinpa edes välivuoden pitänyt ennen AMK:iin menoa. Kunhan olen tässä 2 vuotta kotona viettänyt, opiskelu saattaakin olla mukava juttu. TAI sitten ei kiinnosta YHTÄÄN. Sen näkee sitten. Niin mielelläni olisin kotona varmaan kolmannenkin vuoden, mut epäilen, ettei se oo mahollista. Tai ei ole ainakaan koulun puolesta, AMK:sta kun vain 2 vuotta saa olla poissa. Mutta ei pidä murehtia asiaa tällä hetkellä, siihen on vielä aikaa!

Mutta ai kamala. Lueskelin eilen illalla ja tänään muutama blogia. Toiseen eksyin Vauva-lehden foorumin kautta ja toiseen blogiin sitten ensimmäisen kautta. Ensimmäistä blogia kuitenkin kirjoitti nainen, joka oli raskaana. Hän kirjoitti ihanasti odotuksesta ynnä muusta. Itkuhan siinä tuli, kirjoituksia lukiessa, koska kyseisen blogin kirjoittaja oli kuollut synnytykseen. Niin suuria unelmia ja haaveita, hetkessä kaikki menetetty. Tästä ensimmäisestä blogista eksyin toiseen blogiin, jota kirjoittaa äiti, jonka pienellä pojalla on ollut eräs sairaus. Itku tuli tätäkin blogia lukiessa, varsinkin kuvia katsellessa, joissa pieni poika on sairaalasängyssä. En tiedä kuinka kestäisin, jos meidän pienelle prinssillemme jotain sattuisi. Olisin varmaankin enemmän kuin paniikissa.

Mutta jospa saisin tätä blogia nyt paremmin päiviteltyä, kotona tulee oltua ja aina ei ole miestä kotona, joille milloin mistäkin asiasta purkautua. Tuskin tälläkään paljon lukijoita on, mutta parantaa ainakin omaa mieltä!