Siivouskriisi!

Mitähän ihmettä teen vielä tässä sohvalla, kone sylissä, kello on jo 01:35...?! :D Tämä on niin tätä kun toinen on yöviikkoa tekemässä, tulee valvottua aivan kamalan myöhään. Ja sen lisäksi miulla on tällä hetkellä aivan kamala siivouskriisi. Miulla, jonka kaikki tuntee erittäin, erittäin sotkuisena ihmisenä. Nyt pitäisi olla joka paikkaa siistimässä. Ja tietenkin tyyli on sellainen, että kun yhden homman tajuaa, niin edellinen jää kesken.... Ei apuva.
Ja kyllä, tämähän se on oikea kellonaika olla murehtimassa tätä asiaa! No mutta, tänään saatiin uusi hylly vaatehuoneeseen kasatuksi (olin apuna, voi siis sanoa monikossa ;) ), nyt saa ruveta vaatekaappien siivoukseen. Hieman on ahdasta ja mitään ei löydy, kun omat vaatteet on tungettu kolmelle hyllylle. Nyt tuli ruhtinaallisesti lisää tilaa, huomenna alkaa sitten urakka. Osa miun sekä miehen vaatteista siirretään vaatehuoneeseen ja sen jälkeen pitäisi lajitella Oliverin vaatteet. Ottaa talteen kaikki pieneksi menneet, että eivät olisi enää tilaa viemässä... Kyllä voi muuten olla pienellä ihmisellä vaatetta. Tälläkin hetkellä on vaatteita, jotka ovat jo pieniä, mutta eivät ole olleet kertaakaan olleet päällä. Ikää tällä hetkellä 3kk ja 9 pvää, pituutta 61 cm ja painoa reilut 6,4 kg. Vastahan se miun vauva oli pikkuinen... :') Tai ainahan se miulle pikkuisena pysyy, meiän pikku rakas. Parasta mitä ollaan tässä elämässä saatu aikaiseksi.

Pitäisiköhän ajatella nukkumista, herätä huomenna hyvissä ajoin ja miettiä sitten tätä siivouskaaosta. Huomenna tulisi vieraita, jotka eivät ole käyneet täällä todella pitkään aikaan, yli vuoteen, joten mukavahan se olisi, jotta olisi siistiä. Katsotaan millaisen suursiivouksen saan aikaiseksi, ihanahan se olisi matot viedä ulos ja luuttu kaivaa esille, mut epäilen hieman. Kunhan saisi edes imuroitua. Ja tämä kaikki muu sotku tässä ympärillä... Ja joojoo, tiedän, ei pikkulapsiperheessä voikaan olla supersiistiä koko ajan, mutta hyvähän se on yrittää!
Katsotaan napsahteleekohan huomenna loputkin kynnet irti. Tykkäisin niin pitää näitä rakennekynsiä, mut ei meinaa pysyy menossa mukana, tässä arkielämässäkään. Tällä hetkellä 10 kynnestä on jäljellä 5! Vasemmassa kolme ja oikeassa kaksi... Mutta ei pitkät kynnet kyllä toimikaan tuon puhelimeni kanssa. Katsella nyt mitä tässä tekee. Olen myös miettinyt sitä, että ostaisin itselleni kynsihommat kotiin, saisi itse laitella silloin kun huvittaa. Ja tulisi halvemmaksi. Ei ihan ammattilaislaatua, mutta kelpaisi taatusti miulle. :)

Raskas päivä takana.

Tänään oli raskas päivä, kun saatoimme haudan lepoon mieheni siskon miehen. Vaikka emme tunteneetkaan toisiamme kovin hyvin, uutinen kuolemasta kyllä pysäytti. Mies otti uutisen tottakai raskaammin vastaan, tunsivathan he toisensa jo pitkältä aikaa. Minulle ei tullut uutisen jälkeen itku, mutta hautajaisissa se itku sitten tuli. Välillä tulee mietittyä, olenko jotenkin kylmähkö ihminen, vai mikä lie mielessä vikana, kun en itke samanlaisissa tilanteissa kuin toiset... Raskausaikanakaan en itkenyt jokaista elokuvaa katsellessa, tottakai itku tuli todella koskettavissa tilanteissa. (Se itku tulee ilman raskauttakin...!) Mutta jospa tämä mieli lähtisi tästä piristymään.

Oliver meni tänään mummolaan yöksi. Nyt on kolmas kerta yökylässä ja melkein joka kerta meinaa itku tulla, kun pikkuisen sinne jättää, vaikka tietää, että on todella hyvässä hoidossa ja taatusti pidetään huolta. Jospa se sitten ajan kanssa rupeaisi helpottamaan. Ja toivottavasti ihmiset ei ajattele minnuu huonona äitinä tms, kun Oliver on 3 kuukauden aikana ehtinyt olemaan nyt 3 kertaa yökylässä! Ollaan ajateltu, että hyvä on pikkuinen totuttaa yökyläilyyn ja vieraassa paikassa oloon jo pienenä. Varmasti tulee tulevaisuudessakin tilanteita, että joutuu/pääsee yökyläilemään pois kotoa.
Kyllä varmasti on iskälläkin pientä ikävä, mutta ei kerro sitä samalla tavalla kuin mie. Mie haluaisin pussailla ja rutistella pikkuista koko ajan ennen mummolaan jättämistä, toinen katsoo minnuu sit ihan hölömönä. Mutta se on se oma pikkuinen! <3
Kyllä tässä jo odottaa, että pikkuinen kasvaisi ja saisi touhuta kunnolla erilaisia touhuja! Tällä hetkellä kun suurin osa päivästä menee siihen, että Oliver nukkuu ja syö. :) Käytiin eilen naistenpäivän kunniaksi Amarillossa syömässä, Oliver tottakai mukana. Iski sitten pikkumiehellekin nälkä, elikkä maitoa pulloon, maha täyteen ja sitten olikin niin kiltisti koko reissun ajan. Meillä on kyllä mualiman helpoin pikkumies! <3

Pitkä aika edellisestä.

Reilu vuosi on edellisestä kirjoituksesta tänne...

Enpä osannut vielä vuosi sitten ajatella, että olen kotiäitinä ja vieressä tuhisee maailman ihanin pikkumies. Luultavammin ajattelin olevani jonkun koulujutun parissa, hiki hatussa ahertaen, kenties jo tulevaa harjoittelua miettien. Mutta päättipä elämää muuttaa suuntaa sit ihan kertaheitolla.
Muistan, että rupesin epäilemään, olisinko raskaana, kun oli etova oli pidemmän aikaa. Menin vuosi sitten pääsiäisenä ystävän luona käymään, valitin huonoa oloa ja sitten siinä vitsailtiinkin, että "Hah, kuitessii paksuna oot!". No, pian teinkin testin ja yhdessä miehen kanssa odotettiin, että mitähän sinne tikkuun tulee. Plussaahan se näytti. Varmuudeksi tehtiin muutaman päivän päästä uusi testi ja vahva plussa oli taas. Olihan se järkytys ja hetki meni itselläkin, ennen kuin pää selvisi ja oikeasti tajusi kuinka isosta asiasta oikeasti on kyse.

Miun vanhemmille uutinen oli tottakai järkytys, kai minnuu sitten pidettiin siihen asti yhä sinä pikkutyttönä. Anopille uutinen ei ollut kovin suuri yllätys, olihan hällä siinä vaiheessa jo 7 lastenlasta. Ja nyt 8, ja kaikki poikia.

Mutta tää tauko koulunkäynnistä olikin kyllä kaivattu. Opiskelumotivaatio oli jossain toooooodella kaukana, kun takana peruskoulu ja lukio, olisinpa edes välivuoden pitänyt ennen AMK:iin menoa. Kunhan olen tässä 2 vuotta kotona viettänyt, opiskelu saattaakin olla mukava juttu. TAI sitten ei kiinnosta YHTÄÄN. Sen näkee sitten. Niin mielelläni olisin kotona varmaan kolmannenkin vuoden, mut epäilen, ettei se oo mahollista. Tai ei ole ainakaan koulun puolesta, AMK:sta kun vain 2 vuotta saa olla poissa. Mutta ei pidä murehtia asiaa tällä hetkellä, siihen on vielä aikaa!

Mutta ai kamala. Lueskelin eilen illalla ja tänään muutama blogia. Toiseen eksyin Vauva-lehden foorumin kautta ja toiseen blogiin sitten ensimmäisen kautta. Ensimmäistä blogia kuitenkin kirjoitti nainen, joka oli raskaana. Hän kirjoitti ihanasti odotuksesta ynnä muusta. Itkuhan siinä tuli, kirjoituksia lukiessa, koska kyseisen blogin kirjoittaja oli kuollut synnytykseen. Niin suuria unelmia ja haaveita, hetkessä kaikki menetetty. Tästä ensimmäisestä blogista eksyin toiseen blogiin, jota kirjoittaa äiti, jonka pienellä pojalla on ollut eräs sairaus. Itku tuli tätäkin blogia lukiessa, varsinkin kuvia katsellessa, joissa pieni poika on sairaalasängyssä. En tiedä kuinka kestäisin, jos meidän pienelle prinssillemme jotain sattuisi. Olisin varmaankin enemmän kuin paniikissa.

Mutta jospa saisin tätä blogia nyt paremmin päiviteltyä, kotona tulee oltua ja aina ei ole miestä kotona, joille milloin mistäkin asiasta purkautua. Tuskin tälläkään paljon lukijoita on, mutta parantaa ainakin omaa mieltä!